Uskonnollinen kieli ja absurdi huumori
Teologista keskustelua jäsennetään konservatiivi - liberaali -akselilla. Jako on ymmärrettävä: kuvanveistäjänkin on karsittava pois karkeampia paloja ennen kuin voi viimeistellä yksityiskohdat. Konservatiivi - liberaali -jaottelun ongelma ei olekaan sen karkeus vaan pinnallisuus: se kertoo, mitä ajatellaan, mutta ei, miten ajatellaan. Olennaisempaa kuin pohtia jonkin käsityksen konservatiivisuutta tai liberaalisuutta, onkin ymmärtää, mistä käsitys nousee. On pohdittava suhdetta uskonnolliseen kieleen.
Uskonnollinen kieli toimii niin kuin huumori. On kahdenlaista huumoria: autenttista ja epäautenttista. Epäautenttista huumoria ovat esimerkiksi hölmöläisvitsit, joista voidaan jälkikäteen kertoa, mikä niissä oli vitsinä (tyyliin: "se hauskuus oli siinä, että kun hölmöläiset laskivat, kuinka paljon heitä oli, he eivät tajunneet laskea itseään mukaan"). Tarinat ja vitsit, joista voidaan kertoa, miksi ne ovat hauskoja, ovat epäautenttista huumoria. Niissä vitsin tarina on vain proosallinen kuori asialle, joka voitaisiin ilmaista muutenkin.
Autenttinen huumori on puolestaan absurdia. Siihen kuuluu kaikki sellainen hauskuus, josta varsinaista huumoria ei voida tislata erilleen. Autenttinen huumori avaa ovia todellisuuteen, johon ei pääse muuta kautta. Autenttista huumoria ei voi välittää eteenpäin muuten kuin muistelemalla hauska tilanne tai juttu uudelleen. Juuri siksi se on luonteeltaan absurdia - sitä ei voi tyhjentää mihinkään "ideaan" tai propositioon (tyyliin: "tämän vitsin idea oli se, että.."). Autenttinen huumori vie jonkun hauskan äärelle, joka karkaa heti, kun se yritetään napata pelkistävään selitykseen.
Absurdius teologian kriteerinä
On myös autenttista ja epäautenttista teologiaa. Koko teologian historia jo varhaisesta opin muodostamisesta lähtien on ollut tasapainoilua autenttisen ja epäautenttisen teologian välillä. Epäautenttisessa teologiassa uskonnolliset käsitykset ja käsitteet selitetään esimerkiksi psykologian, filosofian, sosiologian tai arkikielen kautta. Ylösnousemususko saatetaan selittää vakaumukseksi, että "elämä kantaa". Synnin sijaan puhutaan häpeästä ja keskeneräisyydestä. 'Jumalakin' saattaa tarkoittaa 'olemista' tai 'elämää', evankeliumi puolestaan sitä, että "sinä kelpaat".
Epäautenttisen teologian vahvuudet ovat ilmeiset: se tekee uskoa ymmärrettäväksi. Sen heikkoutena on se, ettei se varsinaisesti ole teologiaa vaan filosofiaa tai psykologiaa. Epäautenttinen teologia on luonteeltaan redusoivaa. Se menettää sen, mistä se yrittää puhua. Tuleehan epäautenttisessa teologiassa uskonnollisesta kielestä vain runollinen ilmaisu sille, mikä voidaan sanoa yksinkertaisemmin arkikielen, filosofian tai psykologian avulla: "sinä kelpaat", "elämä kantaa".
Autenttisen teologian kriteeri on puolestaan absurdius. Autenttinen teologia avaa oven todellisuuteen, johon ei päästä psykologian tai filosofian avulla. Juuri sen tähden sitä ei voi tyhjentää ymmärrettävämmälle kielelle. Arkikielisesti tulkittuna sen käsitteet jäävät absurdeiksi (latinan kielen merkityksessä: 'epäsointuinen', 'sorahteleva').
Kyse on saman tyyppisestä ilmiöstä, josta tieteenfilosofiassa käytetään termiä 'emergenssi'. Sen mukaan todellisuudessa on eri tasoja: fyysinen, kemiallinen, biologinen, psykologinen ja sosiologinen taso. Biologisen tason ilmiöitä ei voi tyhjentävästi selittää fysiikan tai kemian käsitteillä, eikä psykologista tasoa biologian käsitteillä: ihmismielessä on kyse enemmästä kuin pelkillä aivokemian erittelyyn tarkoitetuilla käsitteillä voidaan ilmaista. Tähän voitaisiin lisätä vielä uskonnollinen tai hengellinen taso. Autenttisessa teologiassa lähdetään siitä, ettei uskonnollistakaan tasoa voida tyhjentää esimerkiksi psykologian tai sosiologian käsitteisiin; tarvitaan uskonnollista kieltä.
Äkkiseltään näyttää, että epäautenttinen teologia resonoi aatehistoriallisesti sen kanssa, mitä on kutsuttu liberaaliksi teologiaksi. Kyse on vain puolitotuudesta. Myös konservatiivinen teologia on usein epäautenttista teologiaa. Juuri tästä syystä käsitykset uskonnollisesta kielestä ovat informatiivisempia kuin totuttu liberaali - konservatiivi -jako. Silloinkin, kun liberaalit ja konservatiivit edustavat vastakkaisia käsityksiä, heitä saattaa yhdistää sama suhtautuminen uskonnolliseen kieleen: epäautenttinen teologia.
Case study: neitseellinen sikiäminen
Teologisten käsitysten suhteen yhtenä jakoperusteena liberaaleihin ja konservatiiveihin on toiminut suhtautuminen Jeesuksen elämän alun ja lopun tapahtumiin: neitseelliseen sikiämiseen ja ylösnousemiseen. Liberaaliteologiassa kertomukset Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä on nähty esimerkiksi yrityksenä sanoa, että "tärkeä ihminen on syntynyt". Tämä on ilmiselvää epäautenttista teologiaa. Siinä selitetään arkikielellä, mikä on neitseellisen syntymän varsinainen "vitsi".
Ehkä kiinnostavampaa on se, että myös konservatiivinen teologia on ollut neitseellisen sikiämisen suhteen redusoivaa, epäautenttista. Näin on ainakin silloin, kun se on perustellut neitseellistä sikiämistä siten, että "jos Jeesus olisi Joosefin poika, hän ei voisi olla Jumalan Poika - tai hän voisi korkeintaan olla jonkinlainen Jumalan adoptiopoika".
Kyse on tyylipuhtaasta epäautenttisesta teologiasta. Siinä Jumalan Poika -käsite tulkitaan biologisesti, vaikka kyse on teologisesta käsitteestä. On selvää, että jos Jarmo on Petterin biologinen isä, Petteri ei voi olla Kyöstin biologinen poika. Nyt konservatiivinen teologia käyttää tällaista biologista päättelyä pohtiessaan sitä, mitä on olla Jumalan Poika. "Jos Jeesus on Joosefin poika, hän ei voi olla Jumalan Poika."
Argumentti toimii vain, jos jumaluus redusoidaan fyysiseksi laatumääreeksi tai geneettiseksi ominaisuudeksi, joka periytyy niin kuin huono iho tai punainen tukka. Se typistää teologian biologiaksi ja on siksi epäautenttista teologiaa. Kristillisen Jumala-käsityksen valossa jopa harhaoppia. Itse asiassa samaa biologisfyysistä jumaluuskäsitystä edustavat myös ne liberaaliteologit, jotka ajattelevat, että koska eivät pidä neitseellistä sikiämistä historiallisena, eivät voi myöskään pitää Jeesusta Jumalan Poikana, korkeintaan adoptiopoikana (koska Jeesuksella on biologinen isä).
Kristillinen dogmi Jeesuksesta sen sijaan edustaa autenttista teologiaa. Sen mukaan Jeesuksen jumaluus ei ole jotain, mille pitää raivata tilaa Jeesuksen ihmisyydestä (esimerkiksi poistamalla siitä Joosefin geeniperimä): Jeesus ei ole supergeeneillä varustettu supersankari vaan todellinen ihminen - ja samaan aikaan Jumalan Poika. Tämä on ilmiselvää autenttista teologiaa, joka jää aikansa filosofian ja arkijärjen valossa absurdiksi (todettakoon vielä, että itse uskon Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, mutta en siksi, että Jeesuksen jumaluus sitä vaatisi vaan muista syistä: Luukas ja Matteus todistavat siitä toisistaan tietämättä, ja se sopii kristilliseen Jumala-käsitykseen, jossa Jumala on jonkinlainen "tyhjien alkujen ja olemattomien lähtökohtien Jumala").
Kumpi parempi?
Edellä todettu ei tarkoita, että epäautenttinen teologia on turhaa. Tai väärää. Käsitteitä 'epäautenttinen' ja 'autenttinen' ei ole tarkoitettu arvottaviksi vaan kuvaileviksi. Kumpaakin tarvitaan. Mikäli teologista kieltä ei voitaisi kääntää laisinkaan filosofian, psykologian tai sosiologian kielelle, päädyttäisiin ristiriitaan kristillisen luomiskäsityksen kanssa. Samalla tavalla kuin psykologiset ilmiöt koskettavat biologiaa tai aivokemiaa, myös uskonnolliset käsitteet ja ilmiöt resonoivat arkikielen, psykologian ja filosofian kanssa. Siksi on tärkeää, että kristillistä teologiaa ilmaistaan sellaisilla käsitteillä tai sloganeilla kuin "sinä riität", "häpeä" tai "keskeneräisyys".
Olennaista on kuitenkin nähdä, ettei uskonnollista kieltä voi tyhjentää mihinkään muuhun kieleen. Tarvitaan autenttista teologiaa. Filosofian tai psykologian avulla voidaan vain vihjata, mihin suuntaan jokin uskonnollisen kielen ilmaisu muun muassa viittaa. Mutta, jos uskonnollinen käsite korvataan kokonaan psykologisella vastineella, toimitaan kuin koomikko, joka ajattelee, että vitsi voidaan korvata vitsin selityksellä (näin käy esimerkiksi silloin, jos olemisen ydintä hipova käsite 'synti' typistetään vain käsityksiksi moraalisesti oikeasta ja väärästä tai jos monisyinen stoori Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta korvataan sloganilla "sinä kelpaat").
Lopuksi
Tällä kaikella on merkityksensä myös sille, kun keskustellaan uskonnon näkymisestä julkisessa tilassa. Mistä ikinä löytyy varhaisempia hautalöytöjä, sieltä löytyy myös uskonnollisia symboleja. Uskonnollinen ulottuvuus on kuulunut kuvaan ihmisyyden alkuhämäristä lähtien. Ihmiskunta on ilmaissut kaipaustaan ja kurottautumistaan kohti transsendenttia uskonnollisilla käsitteillä, rituaaleilla ja symboleilla eli autenttisella teologialla - maalliset käsitteet eivät ole riittäneet.
Jos tämä uskonnollinen ulottuvuus on ollut ihmiskunnan historiassa näin olennainen ja läpitunkeva ei ole itsestään selvää, että "neutraalein" ratkaisu on peittää se näkyvistä ja korvata se ei-uskonnollisilla käsitteillä, rituaaleilla ja symboleilla. Silloin redusoidaan yksi inhimillisen elämän perustava - ja ilmiselvästi tarpeellinen - ulottuvuus pois. Erilaisten ihmisten keskinäinen kunnioitus ja tilan antaminen pitäisi löytyä jotain muuta kautta. Tässä eri uskonnot voisivat lyödä vahvemmin käsiä yhteen. Muuten vitsien tilalle jää vain niiden selityksiä ja julkisesta tilasta tulee inhimillisen historian valossa harmaa kuin villasukka.
Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)
Kirjoittaja on pappi ja absurdin huumorin ystävä
Lue tästä edellinen kirjoitukseni "Jumala - ruumiiton mieli?"