SAARNA

Kirjoitus on julkaistu alunperin Jenny Rostainin kirjassa Jääkylmä (Bazar Kustannus Oy, ilm. 10.9.2020), joka on kuvaus entisen ammattijääkiekkoilijan, Tommi Kovasen, elämästä aivovamman kanssa. Kirja päättyy tähän kirjoitukseen.

On syksy 2018. Tommin selviytymistarinaa on käyty läpi jo useissa haastatteluissa. Puhelin soi. Lapset ovat jo nukkumassa, joten menen parvekkeelle. Soittaja on Tommi. Hän itkee ja kertoo, että nyt menee heikosti. On mennyt jo pidempään. Silloin ymmärsin, ettei Tommin elämässä ole kyse aivovammasta selviytymisestä vaan elämästä aivovamman kanssa. Elämästä särkyneen mielen kanssa.

Huippu-urheilu on kuin taide tai uskonto. Se vie ihmisyyden rajoille. Se pakottaa nöyräksi. Joskus - valtavan työn tuloksena - ennätyksistä saadaan nipistettyä sadasosia. Inhimillisen fysiikan rajat ovat selkeät. Huippu-urheilu piirtää kuvan rajallisesta ja riippuvaisesta olennosta.

Mutta vaikka huippu-urheilun tehtävä on mennä rajoille, se ei saa polkea sitä, minkä rajoille se pyrkii: ihmisyyttä. Silloin se kieltää olemuksensa. Sen tehtävä on luodata ihmisyyden rajoja, ei hämärtää niitä.

Urheilu, joka ei kunnioita ihmisyyden ääriviivoja, on väkivaltaista. Se ei sukella ihmisyyteen vaan upottaa sen. Se jättää jälkeensä murtuneita mieliä, lääkeriippuvuutta ja kyvyttömyyttä, häpeää ja pelkoa. Se jättää jälkeensä kuoleman halua. Tommin kaltaisia.

Jääkiekossa kipuillaan aivovammojen kanssa. Aivovamma tuntuu ennen kaikkea kaukalon ulkopuolella. Monelle se tarkoittaa elämän menettämistä jo kauan ennen kuolemaa. Silti keskustelu typistyy usein videoarviointiin taklauksen teknisestä puhtaudesta. Silloin ihmisyyttä ja etiikkaa koskevaa tragediaa katsellaan liian ahtaasta reiästä. Ei lentämiseen liittyvää ilmasto-ongelmaakaan voida ratkaista pohtimalla onko matkustajilla turvavyö kiinni ja oikea istuma-asento.

Kyse on lajikulttuurin tasoisesta ongelmasta. Vertauskohdaksi sopii jääkiekossa elänyt tappelukulttuuri. Jääkiekkotappelija ei ole ihminen vaan se on kulttuurinen rooli. Jääkiekossa ei ole tapeltu vain sen tähden, että mukana on häiriintyneitä pelaajia vaan koska laji on ylläpitänyt tappelijan roolia. Monet ovat selvinneet roolistaan vain pillereiden avulla. Roolin tunnetuimmat edustajat, Bob Probert (1965-2010) ja Derek Boogaard (1982-2011), ovat myös sen tunnetuimmat uhrit. Molemmat kuolivat ennenaikaisesti aivonsa vammautuneina. Yksittäinen pelaaja voi lopettaa tappelemisen, mutta ei tappelijan roolia. Pelaajat vaihtuvat, mutta roolit pysyvät.

Tarvitaan lajikulttuurin kriittistä arvioimista. Vasta sen jälkeen voidaan langettaa vastuuta yksittäiselle pelaajaalle. Jääkiekkoilijat ovat huippu-urheilijoita. He pystyvät reagoimaan sekunnin murto-osissa kiekon suunnanmuutoksiin. Koska se on jääkiekossa tärkeää. Samalla tavalla he pystyvät reagoimaan myös taklaustilanteessa. Mutta vain, jos se on jääkiekossa tärkeää. Lajikulttuuri määrittää, mitä yksittäinen pelaaja voi pitää tärkeänä. Suojellaanko taklausta vai ihmistä?

Arvot ovat todellisia vain, jos ne näkyvät säännöissä ja rangaistuksissa, tavoitteissa ja ihanteissa. Esimerkiksi tappeluista ei kokonaan päästä niin kauan, kuin katsojat ja joukkuetoverit reagoivat niihin suosionosoituksin. Tai niin kauan, kuin ne viihteellistetään jääkiekkomediassa. Niin kauan väkivalta on osa jääkiekkoa ja sen ihanteita.

Arvoista pitää olla valmis myös maksamaan. Sitä arvot tarkoittavat.

Uskon, että jääkiekolle käy hyvin. Se on upea laji: intensiivinen, fyysinen, älykäs. Se on luonut yhteyttä ihmisten välille. Se on tarjonnut yhteisiä pettymyksen ja menestyksen hetkiä. Se on saanut kirkot soittamaan kellojaan ja antanut miehille luvan halata toisiaan! Se on vaikuttanut kulttuuriimme niin hienolla tavalla, että varmasti se pystyy uudistamaan myös omaa kulttuuriansa.

Olisi surullista, jos näin ei olisi. Jos se ei kykenisi vakuuttamaan, että jääkiekko on ihmistä, eikä ihminen jääkiekkoa varten. Jos se näyttäytyisi suurelle yleisölle yhä vahvemmin ihmisyyttä satuttavana kuin sitä vaalivana lajina. Jos lapset ja perheet eivät enää hakeutuisi sen pariin.

Entä Tommi - miten hänen käy? Toisin kuin jääkiekon suhteen, en usko onnelliseen loppuun Tommin kohdalla. En usko siinä mielessä, että Tommi parantuisi aivovammasta. Enkä siinä, että hän oppisi välttämään pohjakosketukset. Rikkinäinen jalka kaataa kaukalossa, särkynyt mieli kotona ja ihmissuhteissa.

Tommin tarinasta ei saa matkaa pimeydestä valoon. Se on matka valosta pimeyteen. Se on matka eheydestä pirstaleisuuteen. Se on matka itsestä vieraantumiseen. Se on myös pienen lapsen matka kaikkien niiden pirstaleiden keskelle, jossa isän rakkaus on totta ja koettavissa.

Tommista ei tule ehjää.

Sen sijaan toivon, että hän - ja muut vammautuneet pelaajat - oppisivat armahtamaan itseään. Että häpeän ja syyllisyyden keskellä he kykenisivät näkemään, etteivät pohjakosketukset kerro heidän persoonastaan - vaan vammasta. Vammasta, jonka he saivat jääkiekko-ottelussa. Muuten taakka on liian raskas kantaa.

Aivovamma ei tee tyhjäksi elämää. Niin Tommin kuin muidenkin vammautuneiden elämässä on paljon hyvää ja kaunista: yhteyttä ja rakkautta, iloa, onneakin. Ihminen on myös ihmeellisen sitkeä. Luotan, että jokaisella vammautuneella on vielä iso osa elämästä edessäpäin.

Mutta se ei muuta sitä, että Tommin ja muiden jäällä vammautuneiden on koettava tämä kaunis elämä särkyneen mielen läpi.

Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)

Kirjoittaja on ystävä ja pappi, joka työskentelee myös urheilun ja urheilijoiden parissa

Lue tästä edellinen kirjoitukseni jääkiekosta ja aivovammoista: JÄÄKIEKON PÄÄASIA!