Valmentajan joukkue vai joukkueen valmentaja?

18.11.2018

Kulttuurimaailmassa on tänä vuonna keskusteltu siitä, mitä valtuuksia elokuvaohjaajalla on suhteessa näyttelijöihin. On esimerkiksi pohdittu, missä määrin roolihahmon toteutuksesta vastaa ohjaaja ja missä määrin näyttelijä itse? Voiko ohjaaja suhtautua näyttelijöihin ikään kuin käsinukkeihin, joista hän omilla metodeillaan, esimerkiksi säikäyttämällä, synnyttää haluttuja
reaktioita? Vai pitäisikö kaiken sen sijaan tapahtua näyttelijän ymmärryksen kautta? Onko pelko, jota näemme valkokankaalla, näyttelijän näyttelemä tunnetila vai ohjaajan manipuloima reaktio?

Sama keskustelu voitaisiin käydä urheilumaailmassa. Sama ilmiö näkyy sielläkin. Ehkä vielä vahvempana.

Kun kuuntelee esimerkiksi uransa päättäneitä ammattikiekkoilijoita, saa toisinaan kuulla aika hurjiakin juttuja metodeista, joihin valmentajat ovat nojanneet. Keskustelua määrittää tietty kaksijakoisuus: puhutaan "vanhan liiton" ja "uuden polven" valmentajista (vanha ja uusi eivät
viittaa valmentajan ikään vaan ajattelumalliin; nuori valmentaja voi edustaa vanhempaa koulukuntaa ja vanha uudempaa ja harva edustaa puhtaasti vain jompaakumpaa). Olennaista on tiedostaa, että kummassakin koulukunnassa halutaan menestyä. Joskus nimittäin virheellisesti ajatellaan, että ns. uuden polven valmentajille tulokset eivät ole olennaisia; "matka on päämäärää tärkeämpi". Ja joskus uuden polven valmentajat ovat itsekin syypäitä tähän väärinkäsitykseen, kun puhuvat mieluummin jokapäiväisen tekemisen periaatteista kuin tulostavoitteista.

Todellisuudessa kumpikin koulukunta pyrkii huipputuloksiin. Ero ei ole tavoitteissa vaan metodissa. Kyse on paljolti siitä, mistä kotimaisessa kulttuurimaailmassa on vuoden aikana kuhistu: minkälainen on ohjaajan ja näyttelijän välinen valtasuhde? Huippu-urheilun kontekstissa: ovatko pelaajat "valmentajan pelaajia" vai valmentaja "pelaajien valmentaja"?

Vanha liitto ja "valmentajan pelaajat"

Vanhan liiton valmentaja omistaa joukkueensa. Pelaajat ovat hänen ja hän on vastuussa tuloksesta. Hän asettaa tavoitteet ja yhteisen olemisen säännöt. "My way or the highway!" Valmentaja voi esimerkiksi päättää, että jos vastustaja ottaa pelin lopussa maalivahtinsa pois, niin "minun joukkueessani" kukaan ei saa yrittää omasta päästä maalia vaan kiekko pitää
purkaa turvallisesti keskialueelle (näin vältetään mahdollinen pitkä kiekko ja oman pään aloitus). Monelle pelaajalle tällainen auktoritatiivinen valmentaminen on hyvä, selkeä ja toimiva metodi. Pelaaja ikään kuin antaa itsensä valmentajan käyttöön, kärjistäen sanoen: pelaaja luopuu omasta tahdostaan.

Valmentajalle tärkeintä on se, että hän voi luottaa siihen, että pelaaja on sataprosenttisesti hänen käytettävissään. Tätä varten valmentaja saattaa testata pelaajiensa sitoutumista käskemällä heitä ylittämään erilaisia rajoja tai ainakin menemään rajoille, esimerkiksi fyysisesti, psyykkisesti tai moraalisesti. Nämä rajoille menot saattavat tuntua itse urheilusuorituksen kannalta hyvin absurdeilta, jopa haitallisilta, eikä niiden tarkoitus olekaan suoraan pelillinen. Niiden kautta valmentaja testaa ja kasvattaa pelaajansa sitoutumista ja uskollisuutta ja näin "vahvistaa" joukkuetta. Pelaajat luottavat, että loppukädessä valmentaja ajattelee heidän parastaan ja joukkueen yhtenäisyyttä. Vanhan liiton valmentaja onkin kuin jonkinlainen auktoritatiivinen isähahmo, joka tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsevat silloinkin, kun lapset eivät sitä itse tiedä. Joskus tämä voi tarkoittaa sitäkin, että yksi joukkueesta on uhrattava yhteisen edun nimissä - pelotteeksi ja muistutukseksi valmentajan asemasta ja pelaajan paikasta.

Periaate on, että "valmentaja ajattelee, pelaajat toimivat". Pelaajilta ei kysytä ensisijaisesti ymmärrystä vaan luottamusta, kykyä ja nöyryyttä olla valmentajansa ohjauksessa (käsinukkeina?). Jossain määrin tämä muistuttaa sotajohtamista.

Uuden polven valmentaja: kadonneen jäljillä

Uuden polven valmentaja kaivaa esiin sitä, mikä vanhan koulukunnan valmennuksesta puuttuu: aitoa yhteisöllistä vastuuta. Pelaajiin suhtaudutaan aikuisina ihmisinä - huippu-urheilijoina, joihin voi luottaa ja jotka haluavat menestyä silloinkin, kun valmentaja ei heitä pakota. Jos pelaajat eivät keskustelujenkaan jälkeen koe jotain asiaa tärkeäksi, ei ole mitään syytä valmentajana pakottaa heitä sitä omaksumaan. Siksi yhteisistä periaatteista ja olemisen tavoista
keskustellaan ja sovitaan joukkueena. Jos pelaajat esimerkiksi ajattelevat, että riskeistä huolimatta tyhjään maaliin kannattaa yrittää, koska "se on yksinkertaisesti niin kivaa", se on silloin joukkueen yhteinen päätös. Pelaajat ovat myös itse vastuussa valintansa seurauksesta.

Eikä valmentajan tarvitse enää viskoa limsakoreja pukuhuoneen seinälle tai murtaa yksittäistä pelaajaa muiden edessä, jotta saisi pelaajan noudattamaan tahtoansa. Riittää, että hän muistuttaa siitä, mitä on yhdessä sovittu ja puuttuu siihen, jos joku tai jotkut eivät noudata yhteistä sopimusta. Pelaajat eivät nimittäin riko enää valmentajaansa vaan joukkuetovereitansa vastaan - tämä on merkittävä ero. Pelaajat eivät ole vastuussa valmentajalle vaan joukkueelle, itselleen ja toisille. Tämä on juuri sitä, mihin uuden polven valmentaja pyrkii. Pelaajat eivät ole hänen omaisuuttaan vaan vastuussa toisilleen, projekti ei ole valmentajan vaan joukkueen. Siksi vastuukin on yhteinen.

Menestystä kohti

Murros vaatii kuitenkin totuttelemista. Ei ole helppoa siirtyä totutusta uuteen. Ei ole helppoa siirtyä käsinuken tai lapsen asemasta vastuunkantajaksi ja tasaveroiseksi aikuiseksi. Vastuun kantaminen on näet fyysistä raatamista raskaampaa. Eikä toisaalta valmentajana ole helppoa jakaa vastuuta ja suostua keskusteluun ja keskeneräisyyteen. Vastuun jakaminen on näet käskyttämistä rohkeampaa. Ja kuitenkin - keskeneräisyydestä ja hallinnan tunteen
puuttumisesta huolimatta - juuri uuden polven valmentaja on lopulta ehkä kestävämmällä
perustalla. Kun valmentaja luopuu pelottelulla tai mielistelyllä tapahtuvasta manipuloimisesta, käskyttämisestä ja uhkailusta, juuri sillä tavalla hän kieltäytyy antamasta pelaajille pelkkää käsinuken roolia ja ikään kuin pakottaa heidät kasvamaan aidoiksi vastuunkantajiksi. Alisuorittaminen ei ole enää huono juttu sen tähden, että valmentaja pahastuu vaan koska se estää joukkuetta pääsemästä tavoitteeseensa - se estää menestymästä huippu-urheilussa!

Sami Lahtinen

Kirjoittaja ei ole urheilupsykologi vaan pappi, joka on saanut työnsä puolesta käydä kiinnostavia keskusteluja urheilijoiden ja valmentajien kanssa ja jonka sanojen arvo jokaisen on itse punnittava.