Urheilu-uran päätös ja rautaiset leskimummot

Urheilu-uran päätös on kova paikka. Mutta miksi toiset selviävät ja toiset eivät? Miksi uran päätöksestä tulee toisinaan ovi johonkin uuteen ja innostavaan, mutta toisinaan se on kuin veneen tulpan irrottaminen - jotain, jonka myötä kaikki uppoaa?

Tätä monet taitavat psykologit pohtivat. Mutta matka psykologin luokse on joskus liian pitkä ja vaativa. Onneksi asiaan löytyy hyvää perspektiiviä lähempää, aivan arjen keskeltä: leskimummoilta! Mitä yhteistä siis on leskimummolla ja uransa päättävällä urheilijalla?

Kun ihminen kuolee, hän jättää yleensä surevia omaisia. Omaiset surevat vainajaa eri tavoin, mutta lesken (yleensä iäkkäämpi nainen) menetyksessä on jotain erityisempää. Siinä missä muut menettävät läheisen ihmisen, leski on vaarassa menettää enemmän: kaiken sen, mikä tekee elämästä elämää.

Nämä leskimummot ovat yleensä aivan rautaisia ja hyvin kartalla tilanteesta. He tajuavat, että he eivät ole saattamassa haudan lepoon ainoastaan puolisoaan vaan myös yhteisiä arkirutiineja, kuten aamukahvikeskustelun päivän lehden aiheista, selänpesun lauantain saunavuorolla tai yhteisen tanssikurssin ja sen tarjoamat tanssimatkat ja ihmiset. Hautaan lasketaan vainajan mukana usein tosi paljon erilaisia ajanviettotapoja, tärkeitä paikkoja ja aikoja sekä niiden
ympärille syntyneitä yhteisöjä.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, puolison menetyksestä selviää, mutta arkirytmin menetyksestä ei. Leski on vaarassa menettää molemmat. Siksi nämä rautaiset leskimummot lähtevät yleensä liikkeelle: He etsivät menetettyjen arkirutiinien tilalle uudet ja varmistavat, että heillä on paikka jossakin yhteisössä ja kalenterissa edes yksi viikoittainen merkintä. Selvitäkseen tapahtuneesta, heidän ei tarvitse herättää puolisoaan henkiin tai löytää hänelle korvaajaa vaan pitää kiinni siitä muusta, mikä meinaa huuhtoutua puolison kuoleman myötä pois.

Eikö tästä ole kyse urheilu-uran päätöksessä? Esimerkiksi jääkiekkoilija ei ole luopumassa vain jääkiekosta vaan kaikesta siitä, mitä jääkiekkoilun ympärille on kietoutunut. Urheilemiseen on sisältynyt arki, juhla ja yhteisö, oma paikka ja tehtävä. Ihminen pärjää ilman jääkiekkoa, mutta ei ilman arkirutiineja, juhlahetkiä, ystäviä ja yhteisön tunnustamaa paikkaa ja tehtävää.

Siksi urheilu-uran päätöksessä ei pidä miettiä ensi sijaisesti "mitä pelaamisen tilalle" vaan pikemminkin mitä sen kaiken muun tilalle, jota pelaamisen ympärillä on ollut: mistä löytää arkirytmi, juhlahetket, ihmiset, tehtävä ja yhteisö, joita uran päätös on muokannut isolla kädellä. Kalenteriin kannattaa rustata vaikka väkisin pari merkintää jokaiseen viikkoon, tavata ystäviä, etsiä yhteisö, "uusi pukukoppi". Myös juhlahetkiä (ts. "pelipäiviä" eli jotain jota odottaa) on hyvä olla säännöllisesti. Kannattaa vähän patistaakin itseään liikkeelle, vaikka ei huvittaisi. Harjoittelemaankin mentiin päivittäin, eikä silloin, kun siltä tuntui - ja juuri siksi siitä tuli arkea ja elämää. Vain ihminen, joka on elämässä kiinni, voi käydä surun (puolison menettämisen, uran päättymisen) läpi ilman pakenemista.

Ja niin kuin pitkän jääkiekkouransa päättänyt, Tommi Kovanen, on sanonut: "sen urheilufiiliksen tilalle ei kannata yrittää etsiä samaa". Vaikka rautaiset leskimummot selviävät puolisonsa menettämisestä, he tajuavat, ettei yhteisiä hetkiä edesmenneen puolison kanssa voi kukaan korvata; se oli ainutkertainen tarina, juuri siinä on sen kauneus ja arvo. Jos uusi puoliso tulee, hän ei ole sijainen, eikä korvaaja vaan uusi tarina. Näin myös urheilijalla: uran päätös on ovi uuteen. Ja toisin kuin leskimummoilla, uransa päättäneillä urheilijoilla suurin osa elämästä on vasta edessä, suurin tarina on vielä kirjoittamatta.

Sami
Lahtinen

Kirjoittaja on sähköasentajan uransa päättänyt pappi, joka tapaa työnsä puolesta
urheilijoita ja rautaisia leskimummoja.