Strömbergin puiston puliukot

Saarna on pidetty Hakavuoren kirkossa helluntaina 24.5.2015. Aiempien saarnojen tavoin, myös tämä saarna on kirjoitettu kuunneltavaksi, ei luettavaksi.

Jeesus sanoi Nikodemokselle:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." - Joh. 3:16-21

Kirkko ja kaupunki –lehdessä oli juttu Strömbergin puistosta. Upea paikka. Vesiputous, lampi, iso nurmialue ja puiston läpi virtaa joki. Siellä paistaa aurinko. Olen asunut puiston vieressä.

Kun aloin hiljentyä ja syventyä helluntain messun valmistamiseen, tämä puisto nousi mieleen. Mietin, että miten Pyhästä Hengestä voisi kertoa jotenkin kouraan tuntuvasti. Ajatellaan Jeesusta: Raamatussa sanotaan, että kun me puhumme Jeesuksesta, me puhumme hänestä, jota "olemme katselleet ja omin käsin koskettaneet". Mutta missä Pyhä Henkeä voisi katsella tai koskettaa? Tai missä voisi tuntea Pyhän Hengen tuoksun?

Mulle tämä paikka on Strömbergin puisto. Sieltä nousee kaikkein vahvimmin Hengen tuoksu – tai ei oikeastaan siitä puistosta vaan puliukoista, jotka siellä istuvat.

Meitä asukkaita kaljaporukka tietysti harmitti. Tuskailtiin, että eikö niillä nyt ole muuta paikkaa, mihin mennä. Mutta samalla siinä oli jotain tavattoman puhuttelevaa, että he laahustivat joka aamu puiston kauneimpaan kohtaan, jossa aurinko lämmitti ja valaisi erityisellä tavalla. Että tämä rymyporukka, joka oli puettu likaisiin vaatteisiin ja jolla oli elämä ja ihmissuhteet aivan kuralla, että he eivät jääneet kerrostalolähiön varjoisiin väleihin vaan halusivat joka aamu päästä sinne, missä on kauneutta, valoa, lämpöä. Se todisti Jumalan Hengen voimasta. Hengestä, joka pyyhkii tätä luomakuntaa ja saa meidät avautumaan elämälle. Se kertoi toivosta. Kaiken sen kurjuuden keskellä näissä puliukoissa oli yhä kauneuden ja paremman kaipuuta, joka veti heidät joka aamu elämän keskelle. Jo luomisessa läsnä ollut Jumalan Henki puhalteli heidän kurjuutensa keskellä ja kutsui valoon.

Ja me tiedämme, kuinka vaikeaa on tulla valoon. Päivän evankeliumissakin sanotaan, että valoa kaihdetaan. Valo on jotain, mikä paljastaa totuuden elämästä. Aika usein valo on toinen ihminen. Ehkä tunnetkin jonkun ihmisen, jossa on vapautta ja vilpittömyyttä, joka vetää puoleensa. Että tuntuu, että elämän Henki puhaltelee hänen läpi jotenkin esteettömämmin.

Ja samalla voi olla vaikea olla tämän ihmisen lähellä. Hänessä näkee sellaista vapautta ja uskallusta, jota itsessään kaipaa, mutta jota itsessä ei ole. Ehkä hän on uskaltanut kohdata sellaisia asioita ja tehdä sellaisia ratkaisuja, joita itse ei ole uskaltanut tehdä; ratkaisuja, joita itse ei ehkä ole uskaltanut edes miettiä. Ja se vapaus ja rohkeus, joka toisen elämässä on, se ikään kuin tuomitsee oman elämän. Se tuo näkyviin ne lukot, joiden rajoittamina oma elämä toteutuu. Toisaalta tuo vapaus vetää puoleensa, mutta toisaalta työntää luotansa, koska se pistää tekemään tiliä itsensä kanssa. Ja ehkä kohtaamaan kipeitä asioita, joita on vuosia kierrelty.

Ja tämä valossa eläminen voi olla niin vaikeaa, että se voi johtaa katkeruuteen. Voi tulla tarve nujertaa tämä ihminen, vältellä häntä. Tai jotenkin selittää se vapaus, joka hänessä on ja jonka syvällä sisimmässä aavistaa oikeaksi vapaudeksi, selittää se jotenkin moraalisesti tai hengellisesti torjuttavaksi. Ja näin suojautua valolta. Valolta, joka pakottaisi näkemään totuuden omasta elämästä.

Se ihastus ja vihastus, jota Jeesus herätti, johtui aika lailla tästä. Jeesuksessa elämän Henki puhalteli niin välittömästi, että se kosketti ja vetosi ihmisiin. Jeesus kokosi yhteen suuria massoja. Mutta samalla se ihmisyys, joka Jeesuksesta kuulsi läpi, se pakotti lähellä olijat näkemään, miten lukkiutunutta ja tunkkaista oma ihmisyys oli. Ja lopulta se oli liikaa. Jeesuksesta oli päästävä eroon. Ja kuitenkin juuri torjumalla Jeesus, oma elämä tuomittiin varjoihin. Oltiin niin kuin puliukko, joka ei enää lähde Strömbergin puistoon vaan jää betoniseinän taakse, jotta hänen kurjuutensa ei tulisi näkyviin. Sitä päivän evankeliumissa tarkoitetaan, kun sanotaan, että "se, joka ei usko, on jo tuomittu -- -- Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan -- -- mutta ihmiset ovat valinneet sen asemasta pimeyden".

Tämä on se vaikeus tänäänkin. Valo vetää puoleensa, mutta työntää luotansa. Ja tämä on mahdoton yhtälö niin kauan kuin ajatellaan, että se elämä jota kaivataan ja tarvitaan, että se pitäisi nähdä itsessä. Että se pitäisi löytää omasta itsestä. Silloin valo ainoastaan tuomitsee. Silloin tarvitaan kristillisen kirkon vanhaa hyvää sanomaa. Oikein vuosikertaa. Sanomaa siitä, että Jumala on rakastanut ja antanut meille Poikansa. Ja että riittää, että näkee sen elämän tässä Pojassa, Jeesuksessa. Ja tulee hänen luokseen. Tänäänkin ehtoollispöydässä. Jeesuksesta se elämä paistaa sitten meillekin. "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Ja tämän ainoan oleellisen asian Strömbergin ryyppyporukka oli tajunnut. He tiesivät, että vaikka he laahustivat puistoon housut märkinä, kengän nauhat auki ja elämä solmussa, niin se aurinko lämmitteli heitä ihan yhtä leppeästi kuin elämässä kiinni olevia lapsiperheitä. Se antoi ihan samalla tavalla valonsa ja hyvänsä heillekin. Oleellista ei ollut se, minkälaisia he olivat vaan että aurinko paistoi täydellä terällä ja he olivat sen alla.

Tästä on kyse kristillisessä elämässä ja kirkon elämässä: köllöttelystä Kristus-auringon lämmössä. Siinä saa olla elämä solmussa. Siinä saa olla riippuvuuksiaan heikompana. Siinä saa olla silloinkin, kun ei toisten mukaan siihen kuuluisi. Kristus on aurinko ja Henki on valo ja lämpö, joka tuntuu iholla ja antaa meille väriä.

Ja kristillinen veljeys perustuu tähän. Ei siihen, mikä on elämäntilanne tai hengellinen painotus. Vaan siihen, että meitä lämmittää sama Kristus-aurinko. Se tarkoittaa, että erilaisten ihmisten yhteydelle ei ole todellista estettä. Jokainen Kristus auringon alle laahustava saa valoa ja lämpöä. Ja kristillinen usko on luottamista siihen, että tämä aurinko on todellinen, lämmittää ja valaisee syntisen, sulattaa sen, mikä jäässä on.

Tällainen evankeliumi synnyttää spontaania juhlintaa ja uutta elämää. Se on kuin iholla tuntuva auringon lämpö, joka sai pari kesää sitten Strömbergin juomaporukan laulamaan suvivirttä. 

Siskot ja veljet, riemullista helluntaita!

- Sami Lahtinen, Twitter: samtinen