VANHEMMAT - TUKENA VAI TAAKKANA?

Reilun kymmenen viime vuoden aikana olen päässyt tutustumaan kiinnostavalla tavalla nuorten urheilijoiden kysymyksiin. Suomen Jääkiekkoliiton koordinoimat jää- /sporttiriparit kokoavat vuosittain yhteen reilut pari sataa nuorta useista eri lajeista. Nuoren kannalta konsepti on merkittävä sen tähden, että hän saa keskustella omasta harrastuksestaan myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden tehtävänä ei ole arvioida nuorta urheilijana. Toinen merkittävä asia on se, että vanhemmat, jotka ovat usein aktiivisesti harrastuksessa mukana, eivät ole paikalla.

Yksi teema, joka nuorten kanssa nousee toistuvasti esiin, on juuri omat vanhemmat. 

Kolikon kaksi puolta

Ennen kaikkea vanhemmat ovat nuorelle valtava tuki. Ilman heitä varsinkaan urheilu-uraan tähtäävä lajiharrastus ei olisi mahdollista. Rippikouluikäinen nuori ymmärtää tämän jo hyvin ja on siitä kiitollinen, vaikka ei sitä ehkä vanhemmilleen ilmaise. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että kun nuori aikuisena saavuttaa jotain merkittävää, hän kiittää ensimmäisenä vanhempiaan, jotka ohjasivat hänet lajin pariin ja jaksoivat aikanaan kuljettaa ja kannustaa.

Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa: Joskus vanhemman aktiivisuus alkaa ahdistaa. 15-vuotiaana ihmisen itsetunto on heikoimmillaan. Erityisesti omilta vanhemmilta tuleva hyväksyntä tuntuu tärkeältä. Tämä vaihe saattaa nostaa nuoressa ihan uudenlaisia kysymyksiä: Entä, jos oma intoni ei kestäkään? Pettyykö isä? Ovatko vanhemmat minusta yhä ylpeitä? Entä valmentaja - suuttuuko hän? 

Nämä kysymykset eivät kosketa vain nuorta, jolla on ilmiselviä motivaatio-ongelmia tai joka ei pärjää odotustensa mukaisesti. Sellainen nuori on usein jo tunnustanut - ainakin itselleen -nämä tuntemukset. Ne koskettavat pikemminkin nuorta, joka ei ole koskaan varsinaisesti valinnut lajiaan - tai on tehnyt sen vain näennäisesti. Tällainen nuori on ohjattu lajin pariin ja ohjaaminen jatkuu yhä. Se ei tarkoita, etteikö nuori olisi innostunut harrastuksestaan ja hyvä siinä - usein hän on. 

Mutta juuri se, että nuoren harrastuksen ympärillä pyörivät niin vahvat ulkoiset voimat, saattaa alkaa ahdistaa. Ensin vain välähdyksen omaisina epämiellyttävinä tunteina, jotka ohitetaan nopeasti. Myöhemmin pidempinä, mutta yksinäisinä ja painostavina hetkinä, kun nuori tajuaa, miten paljon hänelle tärkeät ihmiset elävät hänen harrastuksestaan. Näkyyhän nuoren harrastus vanhempien aikatauluissa, taloudellisissa satsauksissa, jopa ystäväpiirissä. Mukana saattavat olla myös isovanhemmat ja muuta lähipiiriä. Tähän kaikkeen voi liittyä nuoren lajimenestystä ja sen tuomia odotuksia. Ihmiset ympärillä ovat mukana niin täysillä, että se alkaa tuntua taakkana nuoren harteilla.

Pakko tukahduttaa, vapaus sitouttaa

Oma tunteeni on se, että vanhemmat ovat toisinaan yllättävän valmistautumattomia kohtaamaan, kuulemaan ja näkemään tätä kipuilua. Kun nuori rohkaistuu ilmaisemaan epäröintiänsä ja hiipiviä motivaatio-ongelmiaan, hän saattaa kuulla vanhemmiltaan ärtyneen, vähän paheksuvan ja loukkaantuneenkin vastauksen tyyliin: "Tähän on nyt niin paljon panostettu ja sinun eteesi tehty, että ei tätä nyt lopeteta." Tällainen vastaus on spontaanisuudessaan ja vanhemman näkökulmasta hyvin inhimillinen, ymmärrettäväkin. Samalla se on vastaus, joka nuoren näkökulmasta vain pahentaa tilannetta. Sehän vain vahvistaa sitä, mitä nuoren ahdistus ja pelko koskee: jos oma liekki harrastuksen parissa ei olekaan yhtä palava kuin isän tai äidin.

Vanhemman kannalta olisi tärkeää ymmärtää, ettei lapsi tai nuori ole itse valinnut epäröintejään ja että ne ovat täysin normaaleja. Niiden tunnustaminen ja kuuleminen ei myöskään tarkoita, että nuori on lopettamassa lajin. Käymmehän me ihmissuhteissakin läpi monenlaisia epäröintejä ja pelkoja ilman, että olemme ottamassa avioeroa tai katkaisemassa ystävyyssuhteitamme. Pääsääntöisesti nuoren epäröinnit noudattavat samaa logiikkaa kuin muutkin tunteet: ne kasvavat kiellettäessä ja katoavat myönnettäessä.

Yllättävän yleistä on myös nojaaminen jonkinlaiseen "tarkoitus pyhittää keinot" -logiikkaan. Lapsi painostetaan harrastamaan tiettyä lajia ja ajatellaan, että myöhemmin lapsi kiittää, kun näkee sen hyödyn ja taidon, jota on harjoittelusta saanut. Että eihän kukaan aikuisena kadu, että on oppinut soittamaan pianoa tai tekemään hienoja liikkeitä luistimilla, vaikka lajin harrastaminen aikanaan olikin jatkuvaa vääntöä. Tämäkin on vanhemman näkökulmasta ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta nuoren kannalta vähän ontuvaa ajattelua. On totta, että vanhemman velvollisuus on opettaa lapsi liikkumaan ja kehittymään. Totta on myös se, että harva katuu aikuisena taitojaan, joita on kartuttanut. Silti herää kysymys, mikä oikeus vanhemmalla on pakottaa lapselle juuri jokin tietty laji / taito. Toisilla valinnoilla lapsella olisi aikuisena jokin muu taito tai kokemus elämässään, jota hänelle nyt ei ole. Ja mikä tärkeintä: pysähtymällä kuuntelemaan nuoren epäröintejä, vanhempi olisi voinut keventää lapsensa taakkaa ja todennäköisesti auttanut häntä jatkamaan harrastuksen parissa aiempaa vapautuneempana ja innostuneempana. 

Vinkkejä vanhemmalle

Mitä vanhempi sitten voisi tehdä? Todella vähän on tässä paljon. Jo se voi riittää, että vanhempi tulee illalla lapsensa sängyn viereen ja toteaa, että "tiedäthän, että rakastamme sinua ja olemme sinusta ylpeitä, vaikka päättäisit joskus lopettaa lajin harrastamisen tai muuten tavoitteesi sen parissa eivät toteutuisi" (ei ehkä ole helppoa näin puhua, mutta asian voi ilmaista monella tavalla). Samalla voi kysyä, miltä nuoresta tällä hetkellä harrastaminen tuntuu. Voi olla, että ne yhä painavimmiksi kasvavat pelot vanhempien pettymyksestä häviävät jo ihan tämän myötä ilmaan. 

Vanhemman on myös hyvä aina välillä kertoa nuorelle, miksi on hänestä ylpeä - ilman että viittaa hänen harrastukseensa. Jo varsin pienillä lapsilla on tarve miellyttää vanhempiaan ja he oppivat lukemaan, mitä vanhemmat arvostavat. Joskus harrastuksesta tulee vanhempien miellyttämisen ja hyväksynnän ja ihailun saamisen väylä. Se taas kasaa harrastuksen ympärille paineita, joita siinä ei pitäisi olla: kukapa haluaisi tuottaa pettymyksen isälleen tai äidilleen? Siksi vanhemman on silloin tällöin viisasta kertoa nuorelle, miten ylpeä hän hänestä on viittaamalla asioihin, jotka eivät liity nuoren harrastukseen ja tulevaisuuteen sen parissa. 

Ja kyllä vanhemmankin on välillä hyvä pysähtyä miettimään motiivejaan. Nuorten jääkiekkoilijoiden kohdalla minulla on ollut tapana pitää pientä galluppia siitä, kuinka moni uskoo pelaavansa jääkiekkoa ammattilaisena. Yleensä lähes kaikki nostavat kätensä. Sen jälkeen kysyn, kuinka moni harrastaisi jääkiekkoa, vaikka saisi tietää, ettei koskaan pääse ammattilaiseksi ja ylimmille sarjatasoille. Edelleen kaikki nostavat kätensä. Vanhemman olisi hyvä kysyä tämä jälkimmäinen kysymys itseltään: panostaisinko lapseni harrastukseen samalla antaumuksella, jos tietäisin, ettei hän koskaan päädy siinä kovimmille tasoille? Kieltävä vastaus tarkoittaa sitä, että kyse ei ole enää lapsen harrastuksesta vaan vanhemman projektista. 

Lopuksi: kun oikein silmin katsotaan

Tämän puheenvuoron tarkoitus ei ole ruoskia vanhempia. On täysin inhimillistä, että lapsen harrastus imaisee mukaansa hetkittäin liian vahvasti. Nuoret kyllä tajuavat, miten etuoikeutettuja he ovat, kun vanhemmat mahdollistivat perheen kannalta joskus hyvinkin vaativan harrastuksen. Vanhemmille kuuluu suurin kiitos!

Samalla uskallan väittää, että nuori kaipaa, että vanhempi katsoo häntä nimeen omaan vanhempana: ei valmentajana, tuomarina tai managerina. Ilman vanhempaakin nuoren ympärillä on ihmisiä (siihen tehtävään valittuja ja koulutettuja), jotka katsovat nuorta valmentajan silmin. Siellä on ihmisiä, jotka katsovat häntä tuomarin, kilpakumppanin tai pelikaverin silmin. Mutta ilman vanhempaa siellä ei ole ketään, joka katsoo häntä rakastavan isän tai äidin silmin. Sellaisella katseella, josta välittyy hyväksyntä, joka ei ehtoja sanele ja kiinnostus nuoren elämästä vielä silloinkin, kun nuori ei ole enää kiinnostunut harrastuksesta. Vain sellaisen katseen alla nuori voi harrastaa ilman ulkoisia lisäpainoja.

Urheilurippikoulussa nuori saakin kuulla, että kasteessa hänet on ikään kuin nimeltä kutsuttu elämään omaa elämää: astumaan esiin yhteisönsä ja sukunsa paineista, niiden toiveistakin, tekemään omia ratkaisujaan ja kantamaan niistä vastuu. Vanhemmat on kutsuttu nuorelle tämän itsenäistymiskasvun tueksi ja avuksi, ei taakaksi. Siksi vanhemman on huolellisesti tiedostettava, että hänen toiveensa ja näkynsä saattavat olla juuri niitä taakkoja, joita nuori kantaa ja joiden alla hän väsyy. Taakkoja, jotka vanhempi voi nuorelta varsin helposti myös riisua, jos niin haluaa.

Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)

Kirjoittaja toimii vastuupappina Suomen Jääkiekkoliiton koordinoimilla jää- ja sporttiripareilla.

Klikkaa tästä ja pääset lukemaan muita urheiluaiheisia kirjoituksiani!