Katso urheilijaa, näe ihminen!

07.02.2019

Kirjoitus on julkaistu alun perin pääkirjoituksena Suomen Jääkiekkoliiton ja Liigan yhteisjulkaisussa FINI 2019 Magazine nro 8.

Jokainen ihminen ei ole urheilija, mutta jokainen urheilija on ihminen. Se tarkoittaa, että on enemmän sitä, mikä yhdistää tavallista ihmistä ja huippu-urheilijaa kuin mikä heitä erottaa. On yhteinen ihmisyys. Saako tämä riittävästi huomiota?

Usein, kun urheilijaa tuetaan kohti huippua, keskitytään juuri siihen, mikä häntä erottaa muista ihmisistä: vahvistetaan fysiikkaa, kehitetään lajitaitoja, huomioidaan ravintoon ja palautumiseen liittyvät erityistarpeet. Urheilupsykologit ovat erinomainen tuki, mutta heidänkin kanssaan urheilijan psyykettä valmistetaan nimenomaan urheilusuoritusta silmällä pitäen - eli osa-alueella, joka erottaa urheilijan tavallisesta ihmisestä.

Ja kuitenkaan matkalla huipulle ei ole koskaan pelkkä huippu-urheileva osa ihmisestä vaan koko ihminen - kaikkine ihmisyyteen liittyvine tunteineen ja kokemuksineen. Kun Matti Nykänen voitti Calgaryssa historiallisesti olympiakultaa, hyppyrin nokalta ei ponnistanut vain se osa Mattia, joka oli huippu-urheilija vaan lentoon lähti koko Nykäsen Matti. Kun jääkiekkojoukkue istuu pukukopissa, paikalla ei ole vain pelaajia vaan joukkueellinen ihmisiä. Kun nuori poika tulee Pohjola-leirille, paikalle ei saavu vain nuori jääkiekkoilija vaan ennen kaikkea nuori ihminen - ja vielä iässä, jossa tutkimusten mukaan itsetuntomme on kaikkein huonoimmillaan. Oikeastaan ei ole urheilijoita; on vain ihmisiä, jotka urheilevat.

Ja meitä ihmisiä näyttää yhdistävän yksi asia: me kannamme tunnetaakkoja - ja paljon. Se voi olla esimerkiksi äidin syyllisyyttä siitä, että hän kokee vihan tunteita uhmaikäistä lastaan kohtaan tai aviopuolison syyllisyyttä siitä, että hänellä on ihastuksen tunteita väärään ihmiseen. Se voi olla jääkiekkoilijan syyllisyyttä hyvän olon tunteesta, kun samasta pelipaikasta kilpaileva joukkuetoveri epäonnistuu suorituksessaan. Se voi olla nuoren urheilijan häpeää vartalostaan, joka näyttää kehittyvän ikätovereitaan myöhemmin. Se voi olla jääkiekkoilevan pojan ahdistusta, kun hän ymmärtää, miten paljon isä tai perhe on panostanut häneen ja odottaa hänestä: "Mitä, jos en jaksakaan jatkaa tai intoni loppuu?"

Nämä ovat ihmisen tunteita ja näille tunteille on oltava tunnustettu paikka. Pappina olen huomannut, että myös urheilijat kantavat näitä tunnetaakkoja - kontekstin vaativuudesta johtuen ehkä jopa enemmän kuin muut. Varmin tapa kuljettaa näitä taakkoja mukana on yrittää kieltää ne. Häpeät ja pelot kasvavat kieltämällä ja pienenevät tunnustamalla. Urheilijan ei ole kuitenkaan helppo puhua näistä ihmiselle, kuten valmentajalle, jonka tehtävä on arvioida ja katsoa häntä nimenomaan urheilijana. Tästä on moni urheilija puhunut. Riittävän ulkopuolinen taho, kuten kisapappi, on tässä mielessä luontevampi kuuntelija. Kun pappi katsoo urheilijaa, hän ei näe ensisijaisesti urheilijaa vaan ihmisen - ei siksi, että hän olisi valmentajaa parempi vaan siksi että se on hänen tehtävänsä.

Samalla urheilijaa on rohkaistava ymmärtämään, että tunteet eivät ole moraalisesti oikeita tai vääriä. Tunteet ovat kuin ihonväri: ne eivät itsessään ole oikeita tai vääriä vaan oikea ja väärä liittyy siihen, miten niihin suhtaudumme. Kukaan meistä ei valitse vihan, syyllisyyden, ihastumisen tai tyhjyyden tunnetta - ne vain syntyvät meissä. Siksi emme ole niistä moraalisesti vastuussa. Olemme vastuussa vain teoistamme. Ja siksi epämiellyttäviäkään tunteita ei kannata pakata reppuun taakaksi. Niistä vapautuminen vaikuttaa myönteisesti urheilijan minäkuvaan ja joukkuedynamiikkaan ja vapauttaa energiaa siihen, mihin urheilijana tähdätään:
huippusuoritukseen.

Jos siis halutaan huipulle, sinne pitää viedä koko ihminen - ei vain treenattua huippu-urheilijan puolta vaan myös rosoisempi, epävarmempi ja varjoisampi ihmisyyden puoli. Pappina haluan olla tässä urheilevaa ihmistä auttamassa.

Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)

Kirjoittaja on Haagan seurakunnan pappi, joka on palvellut sivutoimisena sporttipappina Suomen Jääkiekkoliitossa vuodesta 2007.