Junnuvalmentajan tärkein kysymys

15.12.2018

Sanotaan, että 10000 harjoitustuntia tekee huippuosaajan. Tätä varten lajiliitot ja seurat ovat laatineet junioritoimintaansa hyvin tehtyjä harjoitus- ja tavoiteohjelmia. Toistojen määrä on ratkaiseva, eikä niitä voi korvata millään. Oikotietä ei yksinkertaisesti ole. Huippuosaamisen pohja rakennetaan jo varhain ja valmentajan tehtävä on tuoda nämä ohjelmat käytännön lajiharjoitteluun. Hyvä valmentaja johdattaa nuoria kuin paimen laumaansa ikäluokan
tavoiteohjelmien viitoittamaa tietä.

Malliesimerkkeinä Keith Richards ja Andy McCoy

Mutta mikä on olennaisinta, jotta saadaan klassinen "kymppituhatta" täyteen? Ajatellaan vaikka the Rolling Stonesin Keith Richardsia, jonka ura jatkuu ja jatkuu ja jota pidetään yhtenä maailman kovimmista rytmikitaristeista. Tai meille tutumpaa Andy McCoyta, huikeaa flamenco-kitaristia. Tuliko näille herroille 10000 tuntia täyteen sen tähden, että heille annettiin lista, mitä heidän 'pitäisi' missäkin vaiheessa opetella? Täyttyikö heidän kohdallaan itse asiassa yksikään
harjoitustunti sen tähden?

Tuskin täyttyi. Kymppituhatta täyttyi sen sijaan siksi, että nämä herrat nauttivat siitä, mitä tekivät. Jokainen toisto ja harjoitustunti palvelivat mahdollisuutta nauttia soittamisesta enemmän ja syvemmin, liekki roihusi!

Voisiko tämän näkökulman tuoda vahvemmin juniorivalmentamiseen? Valmentaja ei olisikaan pelkkä paimen, joka puskee laumaansa tavoitteita kohti vaan pikemminkin kipinämikko, jonka tehtävä on pitää liekki roihuavana. Panostettaisiin siis vahvemmin ja tietoisemmin siihen, mikä on niiden 10000 harjoitustunnin takana, ts. siihen, mikä on niiden syy ja aiheuttaja: innostus, nauttiminen, intohimo. Tehtäisiin työtä sen eteen, että nuoren liekin palamiselle on ihanteelliset olosuhteet. Jos olosuhteet ovat kunnossa, liekki palaa vaikka 10000 tuntia; toisaalta käskien liekki ei pala - ei vaikka kuinka "pitäisi". Ihminen tekee sitä, mistä hän nauttii.

Tarvitaan vain yksi kysymys!

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa vaikka sitä, että valmentaja istuu alas nuoren kanssa ja esittää hänelle yhden kysymyksen: "Miten voisit nauttia lajista vielä enemmän?" Puolen vuoden päästä istutaan uudelleen ja katsotaan, onko muutosta tapahtunut. Yksi kysymys, kaksi kehityskeskustelua - ei muuta!

Kyse on siis siitä, että yritetään luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet nuoren liekin roihuamiselle. Äkkiseltään kysymys voi olla 15-vuotiaallekin liian abstrakti ja siksi häntä on autettava vastaamisessa. Konkreettiset apukysymykset selkeyttävät: "Kun aamulla heräät ja muistat, että illalla on treenit tai peli, mikä siinä tuntuu hyvältä, mikä raskaalta?" Tunnistamalla
näitä raskauttavia tekijöitä, voidaan vaikuttaa suoraan siihen, kuinka mielekkäältä harjoitteleminen nuoresta tuntuu.

Yksi liekki, monta tekijää

Olennaista on ymmärtää, että samoin kuin fyysisen liekin palaminen edellyttää useiden tekijöiden toteutumista samaan aikaan (tarvitaan palava aine, riittävä lämpötila ja happea) myös lajista nauttimiseen vaikuttavat useat tekijät: ei vain se, mitä tapahtuu kaukalossa. Hyvä valmentaja (kipinämikko) tunnistaa nämä tekijät ja vaikuttaa olosuhteisiin sen mukaisesti.

Jonkun nuoren kohdalla liekkiä saattaa heikentää se, mitä tapahtuu kaukalon ulkopuolella. Treenipäivät saattavat olla hektisiä, ei oikein ehdi syödä tai pysähtyä. Ehkä kuljetukset eivät toimi ja nuori joutuu odottelemaan koulussa tai hallilla pitkiä aikoja. Päivät venyvät pitkiksi,
eivätkä voimat ja into oikein riitä opiskeluun. Tämä luo puolestaan kireyttä kotiin. Tai sitten pukuhuoneessa ei ole hyvä olla. Nuori saa olla toistuvien pukuhuonekepposten ja kuittailujen kohde, mikä tuntuu raskaalta. Ei kyse välttämättä mitenkään ylivoimaisesta taakasta ole, mutta kuitenkin sellaisesta, jota ilman olo olisi kevyempi ja harjoitteleminen mielekkäämpää.

Ja tietysti on vielä se, mitä tapahtuu kaukalon sisäpuolella. Luistelussa muista jälkeen jäävä nuori kokisi nauttivansa jääkiekosta enemmän, jos olisi taitavampi luistelija. Vasta kasvukautensa alussa oleva nuori saattaa kokea epävarmuutta tilanteissa, joissa syntyy vahva fyysinen kontakti. Hän nauttisi lajista enemmän, jos voisi olla isompi tai vahvempi. Puolestaan kasvupyrähdyksen läpi käynyt nuori nauttisi enemmän, jos olisi ketterämpi ja motorisesti vähemmän kömpelö.

Tärkeintä ja parasta on se, että näihin tekijöihin voidaan vaikuttaa! Väsymyksen ja hektisen arkirytmin kanssa kompuroivaa nuorta voidaan kuunnella ja ymmärtää (usein pelkkä kuulluksi tuleminen keventää taakkaa). Ehkä voidaan kehittää parempia kuljetusrinkejä tai sopia, että tämä nuori voi lähteä sunnuntai-illan harjoituksesta aiemmin, jotta ehtii ajoissa linja-autoon ja saa
levättyä ennen kouluviikon alkamista. Pieni asia lajin kokonaisuudessa, mutta iso nuoren elämässä. Myös pukuhuonekäytöstä voidaan yhdessä miettiä: nauretaanko meillä enemmän yhdessä vai yhden kustannuksella?

Sama pätee kaukalossa. Pienikokoista pelaajaa voidaan kuunnella ja evästää, miten kontaktitilanteisiin kannattaa mennä. Ei kai ole järkevää ohjeistaa jokaista murrosikäistä nuorta esimerkiksi kulmatilanteisiin samalla tavalla - huomioimatta yhtään, onko hän fyysisesti vielä lapsi vai jo lähempänä aikuista? Yhtä lailla motoriikkansa tai luistelunsa kanssa kamppailevaa nuorta voidaan auttaa saamaan lajista enemmän irti antamalla hänelle näitä taitoja kehittäviä harjoitteita, kannustamalla ja tsemppaamalla.

Olennaista kaikessa on se, että tämä tehdään nimenomaan nuoren lähtökohdista ja tasolta. Kyse on vain näkökulman vaihtamisesta tai sen monipuolistamisesta. Esimerkiksi edellä mainitut kaukalon sisäpuoliset tekijät (luistelutaito, fyysinen suoriutuvuus, jne.) ovat käytännössä lähes jokaisen nuoren kehityskohteita: siis niitä ominaisuuksia, joita hänen olisi joka tapauksessa
kehitettävä, jotta hän pärjäisi. Yleensähän on näet niin, että esimerkiksi luisteluharjoitteet tuntuvat epämiellyttävimmältä sille, jolle luisteleminen on vaikeinta samoin kuin juuri fyysisesti heikoimpien on usein haastavinta innostua voimaharjoittelusta. Nyt nuori ei kuitenkaan huhki niiden parissa vain siksi, että valmentajalla on ylhäältä annetut ikäluokan kehitystarvelistat tai "koska nuoren on vain kehityttävä niissä" vaan koska niiden harjoittaminen auttaa nuorta saamaan enemmän lajista irti. Ne saavat perustelunsa tavalla, joka on nuorelle ymmärrettävä ja mielekäs.

Lopuksi

Toistoja ei korvaa mikään. Ei lajiliittojen ja seurojen tekemiä harjoitusohjelmia ja tavoitteitakaan. Ne ovat tärkeitä ja hyviä, kaiken kulmakivi. Mutta tavoitelistat ovat yleisluontoisia, nuoret yksilöitä. Ja kaikkea voi tarkastella eri näkökulmista. Yksi tärkeä näkökulma on se, missä aikuinen
asettuu nuoren tasolle ja rinnalle. Se, missä valmentaja jättää hetkeksi uljaan paimenen sauvansa ja ottaa kipinämikon vuoron.

Kaksi kehityskeskustelua vuodessa ja yksi kysymys: "Miten voisit nauttia lajista enemmän?" Jos tämän kysymyksen pohtimiselle varataan aika ja tila ja sen pohjalta tehdään edes pieniä konkreettisia tekoja, eikö se estäisi ainakin muutamia hiipuvia liekkejä tukahtumasta ja auttaisi montaa muuta roihuamaan entistä vahvempana ja korkeampana, yhdessä kohti huippua?

ps. Tämä toimi muuten aikuisurheilijoidenkin kohdalla.

Kirjoittaja on pappi, joka on virkavapaalla Suomen Jääkiekkoliiton rahoittamassa urheilurippikouluprojektissa ja jonka liekki on saanut roihuta erityisesti nuorten urheilijoiden ja heidän valmentajiensa parissa.

Twitter: @samtinen

Tästä pääset lukemaan muita kirjoituksiani urheilusta!