Historian suurin pettymys

06.10.2022

Tässä saarnassa pohdin teemaa, jonka kanssa jouduin henkilökohtaisesti tekemään tiliä pappisvihkimystä edeltäneessä hiljaisuuden retriitissä (v. 2010), jossa luin Kari Kopperin väitöskirjan Paradoksien teologia. Lutherin kritiikki 'kunnian teologiaa' kohtaan osui minuun ja riisui yltäni jotain hienoa, mutta turhaa. Tämä saarna on pidetty Huopalahden kirkossa 24.1.2021 (3. sunn.lopp.).

Mark. 1:29-39 

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.
Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: "Kaikki etsivät sinua." Mutta Jeesus sanoi: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.

Jos pitäisi valita Raamatun kohta, joka palvelisi tämän sunnuntain teemaa "Jeesus herättää uskon", kuulemamme evankeliumi olisi viimeinen, jonka valitsisin. Kuvaus, joka on pullollaan pahoja henkiä, parantamisihmeitä ja Jeesuksen painia demonien kanssa. Herättääköhän nykyihmisessä enemmän epäuskoa kuin uskoa?

Ongelma on vain se, että vaikka kuinka haluaisimme tehdä Jeesuksesta sellaisen ajan tasalla olevan opettajan, Jeesus on vähän takapajuinen. Historiantutkimuksen näkökulmasta, varmin asia, mitä Jeesuksesta tiedetään, on se, että hän oli ennen kaikkea karismaattinen parantaja ja pahojen henkien karkottaja - aikalaistensa silmissä. Se myös selittää hänen ympärilleen syntyneen hysterian ja miksi hänen piti välillä - niin kuin päivän evankeliumissa - yöllä luikkia pakoon, jos halusi olla yksin. Aikana, jolloin keskimääräinen elinikä taisi olla kahden kolmen kympin paikkeilla, ilmaiselle parantajalle ja pahojen henkien karkottajalle oli kysyntää.

Kiinnostavaa on se, että vaikka pahojen henkien kanssa painiva Jeesus voi olla hankala nykyihmiselle, ei se ollut yhtään selkeämpi tapaus aikalaisillekaan. Vaikka Markuksen evankeliumi on täynnä voimallisia kohtaamisia Jeesuksen kanssa, ne eivät synnytä toivottua uskoa ja ymmärrystä. Eivät edes Jeesuksen opetuslapsissa. Eivät edes hänen omassa perheessään. Vastustajista puhumattakaan.

Jeesusta syytetään esimerkiksi siitä, että hänessä vaikuttaa paha henki. Että hän karkottaa pahoja henkiä itsensä pääpaholaisen avulla. Mieleen tulee erään ihmisen twiitti, jossa hän kertoi valittaneensa puolisolleen kipeää selkäänsä. Puoliso oli vastannut, että "ei se ainakaan noidannuoli ole". Twiitin kirjoittaja oli kysynyt, että "mistä sen tiedät", johon puoliso oli vastannut, että "eivät ne omiaan ammu". Jeesus käytti samaa taktiikkaa tämän syytöksen osalta: että ei kai Paholainenkaan niin pölhö olo, että itseään vastaan taistelisi.

Yhtä kaikki: jostain syystä ihmiset eivät tajua, kuka Jeesus on. Mietitäänpä Markuksen evankeliumia: ketkä siellä ylipäätään ymmärtävät, kuka Jeesus on? Jumala tietää. Jeesus tietää. Pahat henget tietävät. Mutta ketkä muut? Oikeastaan vain kaksi: sinä, evankeliumin lukijana ja evankeliumin kertoja. Heti kirjan alussa kerrotaan, että Jeesus on Kristus eli Messias ja Jumalan Poika. Kun lukee evankeliumin sen alkuperäiseen loppuunsa, kun naiset järkyttyneinä pakenevat haudalta, jää miettimään, että tajusiko itse asiassa kukaan, kuka Jeesus on. Syntyykö yhdessäkään oikeanlaista uskoa - voimateoista huolimatta?

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, kiinnostavaa on se, että jos joku meinaa tajuta, kuka Jeesus on, niin Jeesus kieltää häntä puhumasta. Tämä pätee pahoihin henkiin. Evankeliumissa todettiin: "Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet." Miksi kukaan ei saa tietää, kuka Jeesus on?

Ongelma oli se - ja tämän ongelman kanssa oikeastaan koko Uusi testamentti on painia - että aikalaisilla oli ennakkokäsitys siitä, minkälainen Messiaan / Jumalan pojan piti olla. Siitä oli erilaisia variaatioita, mutta kyllä Messias oli ennen kaikkea Jumalan lähettämä kestomenestyjä. Odotettiin, että Messias kukistaisi Israelin päävihollisen eli Rooman. Jeesus ei kukistanut päävihollista vaan kuoli tosi nolosti sen käsissä.

Jeesuksesta tuli ehkä historian suurin pettymys. Jeesus oli messias, joka ei tullut tuomaan mestaruusjuhlia vaan jakamaan ihmisten kärsimyksen. Tämä näkyy Markuksen evankeliumin saranakohdassa, kulminaatiopisteessä, kun Pietari, kaikkien Jeesuksen voimatekojen ja menestyksen innoittamana, tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi. Lukijana oikein henkeä salpaa: vihdoin joku tajuaa ja uskoo! Mutta pian käy ilmi, ettei Pietari tunne Jeesusta. Ei hän ymmärrä, millainen messias hän on. Kun Jeesus alkaa kertoa, että hänen täytyy kärsiä ja häntä lyödään ja hän kuolee, Pietari sanoo, että hän estää sen. Että ei se käy. Sehän tarkoittaisi, että kaikki se, miksi hän on Jeesusta seurannut ja miksi hän on panostanut, luisuisi käsistä! Jeesus katsoo Pietaria ja sanoo: väisty tieltäni Saatana.

Tässä tekisi mieli pysähtyä ja oikein hengähtää. Nyt tullaan niin syvälle kristilliseen uskoon kuin minä pystyn näkemään. Kun ihminen rakastaa, ihmisen rakkaus kohdistuu sinne, missä on jotain hyvää, kaunista ja arvokasta. Esimerkiksi toisissa ihmisissä se voi olla viisaus, kauneus, varallisuus, oppineisuus, maine, elämänkokemus, jne. Ihmisen rakkaus etsii arvokasta tarttumapintaa, tarvitsee sellaista. Tämä näkyy siinä, minkälaisten ihmisten pariin pyrimme. Oletuksena, että näiden ihmisten suosiosta ja arvokkuudesta läikkyy jotain meillekin ja saa meidät näyttämään arvokkaimmilta.

Kristillisen elämän suurin vinouma syntyy siitä, kun me lähestymme Jumalaa tällaisella rakkaudella. Jumalasta ja kristillisestä uskosta tulee henkilökohtainen arvon tuottaja, eli itsepönkityksemme väline. Tosi huomaamatta ja hienovaraisesti. Voi olla, että jollekin kristillinen usko tarjoaa rationaalisen maailmankuvan, joka saa näyttämään muita älykkäämmältä. Tai sitten se on väline, joka tuo persoonaani syvyyttä, kulttuurista ja esteettistä pääomaa. Ehkä palvelee poliittisia pyrkimyksiäni. Tai sitten muulla tavoin antaa ponnahduslaudan nousta muiden yläpuolelle, tyyliin: "MINÄ olen löytänyt jotain", "MINÄ saan valistaa muita", "MINULLA on missio ja tehtävä".

Luther kutsuu tätä kunnian teologiaksi. Vastustaa sitä ankarasti. Kunnian teologiassa Jumalaa etsitään siitä, mikä on kaunista, arvokasta ja hyvää. Siinä ihminen - tai kirkko (!) - tekee Jumalasta itserakkautensa välineen.

Tästä syystä Jeesus ei voi paljastaa, että hän on Messias. Ihmiset haluavat menestyä hänen kanssaan, eivät kärsiä. Ihmeet ja voimateot vain lisäävät näitä odotuksia. Ihmiset haluavat jakaa kunniapaikkoja hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan - tietämättä, että näille paikoille hakataan nauloilla kaksi rosvoa. Tästä syystä Jeesus oli ja tulee aina olemaan pettymys. Mitä enemmän ihmiset ymmärsivät, mitä varten Jeesus oli tullut, sitä kauemmaksi he hänestä halusivat. Lopulta Pietari vakuuttaa kolmesti, ettei ole koskaan edes tuntenut koko miestä.

Mitä tämä tarkoittaa nyt - tänään verkon välityksellä, meidän kodeissamme? Se tarkoittaa, että Jumalan Poika on tänä päivänäkin läsnä siellä, missä vähän viina tujahtaa ja riippuvuuden demoni kiusaa. Siinä kodissa, missä avioliitto on hajalla ja pettymys pohjaton. Siinä somessa, missä maine on mennyt ja ihmiset työnantajaa myöten tekevät pesäeroa. Siellä Jeesus herättää uskon, jota ei ohjaa meidän rakkautemme vaan Jumalan rakkaus. Jumalan rakkaus, joka ei etsi arvokasta tarttumapintaa. Siellä Jeesus saa olla Messias / Kristus, jonka tehtävänä ei ole viedä sinne, missä kurotetaan huipulle vaan olla vierellä siellä, missä otetaan pohjakosketuksia.

Toivoisin, että kirkko ja Haagan seurakunta voisi olla paikka, jossa voisi kohdata tällaisen Jumalan rakkauden. Ihan tuntea sellaisen. Se ei ole ehkä sitä, mitä urakehityksemme tai maineemme tarvitsee. Siitä ei ole sellaiseen hyötyä. Mutta se on sitä, mitä yksinäinen, epävarma, syyllinen sydän tarvitsee. Voisiko seurakunta olla paikka, jossa toista ihmistä ei katsottaisikaan omien ihanteiden vaan pohjakosketusten kautta? Ehkä se loisi yhteyttä, samalla viivalla olemisen tunnetta ja vähentäisi yksinäisyyttä. Olisi ikään kuin sellaista syntisten vertaistukea: pimeys, joka minuun elämääni koskettaa, ei ole vierasta tuolle toisellekaan. Tuossa pimeydessä Kristus / Messias on tänäänkin läsnä Vapahtajana, Parantajana ja pahan karkottajana.

Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)

Sami Lahtinen
Kaikki oikeudet pidätetään 2018
Luotu Webnodella
Luo kotisivut ilmaiseksi!